25/01/2026
PIENET POJAT YKSIN PIMEÄSSÄ. ISOT POJAT KOHDEVALOJEN LOISTEESSA.
Tämä tapahtui lähes 30 vuotta sitten:
Oli lämmin elokuinen ilta. Kävelin Helsingin Länsi-Pasilasta sillan yli Itä-Pasilaan. Muita ihmisiä ei juuri liikkunut virastotaloalueen betonierämaassa, joku kuitenkin. Vastaan käveli noin viisivuotias poika, nopein pienin askelin. Poika mutisi itsekseen maahan katsellen. Kysäisin mihin poika oli menossa, hän ei kuulunut tähän aikaan tähän maisemaan. Poika ei katsonut minua, jatkoi vain kulkuaan pienin nykivin askelin.
Jatkoin matkaa, m***a pian päätin kääntyä takaisin, koska poika jäi vaivaamaan mieltäni. Häntä ei enää näkynyt. Katselin ympärilleni ja hetken kuluttua näin pojan, hän kyyhötti polvet koukussa suuren roska-astian vieressä ison talon seinustalla. Menin pojan luokse, yritin jututtaa. Kysyin nimeä ja puhuin niitä näitä, m***a poika ei katsonut minua, saati että olisi puhunut. Voi sitä pientä, likaista rääsyläistä, muistan reikäiset kumitossut ja likaisen ihon.
Aloin kysellä kotioloista, missä isä on. Poika vastasi hiljaa, että isää ei ole. Entä äiti, missä hän on? ”Juomassa”, vastasi poika. Kysyin onko ketään kotona, ja poika vastasi kieltävästi. Vähitellen poika alkoi puhua ja selvisi, että hän tiesi missä äiti on. Kun pyysin häntä näyttämään tietä, poika nousi ja alkoi kävellä määrätietoisesti kohti pohjoista, minä perässä. Parin mutkan jälkeen saavuimme ravintolan ovelle, selitin vahtimestarille, että etsimme pojan äitiä. Kun seisoimme neuvottomina keskellä ravintolasalia, yhdestä pöytäseurueesta nousi tyylikkäästi pukeutunut nainen, kaikkea muuta kuin laitapuolen kulkija. Minua hän ei vilkaissutkaan, van alkoi läksyttää pikkumiestä. Miksi hän tuli ynnä muuta. Vihaisen sävyn muistan, en sanoja. Nainen alkoi retuuttaa poikaa kohti pöytää ja pian äiti lapsineen poistui. Eteisvahtimestari kertoi, että nainen on ”parhaita asiakkaitamme”. Hän ihmetteli, että naisella on poika ja lupasi kysyä tulevaisuudessa usein mitä pienelle pojalle kuuluu.
*
Olin iltalenkillä syrjäisellä metsätiellä paremman väen Helsingissä. Eteeni ilmestyi pimeässä noin kymmenvuotias poika reppu selässä. Ajattelin, että hänen ei olisi pitänyt kulkea yksin tuohon aikaan. Niinpä pysähdyin ja ryhdyin jututtamaan poikaa. Hän kertoi tulevansa soittotunnilta ja tapana on että hän kävelee puolentoista tunnin matkan kotiinsa läpi metsiköiden ja puistojen. Poika istahti polun varrella olevalle levähdyspaikalle; halusi ilmeisesti päästä eroon kyselevästä oudosta ukkelista.
Jatkoin vain jutustelua ja poika osoittautui omaperäiseksi, älykkääksi keskustelukumppaniksi. Kun kysyin, eikö häntä pelota kulkea yksin, poika vastasi, että ”on aika pieni todennäköisyys, että ne keskustan kahelit tänne osuisivat”. Myönsin, että pienihän se on, pieni.
Kuljimme sitten yhtä matkaa kilometrin verran. Selvisi, että pojan isä ja äiti ovat hyvin arvostetuissa ammateissa, he olivat töissä, vaikka oli jo television iltauutisten aika. Kotona odotti onneksi mummi pienempien sisarusten kanssa.
Ennen kuin käännyin tienhaarasta kotiin, poika sanoi, että oikeastaan on mukava kävellä yksin kaikessa rauhassa kotiin. ”Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei sano, mitä pitää tehdä. Saa olla vain omien ajatustensa kanssa”.
Toivon, että Pasilan pienestä, vapisevasta likanaamasta on kasvanut vahva nuorukainen, jolla on elämä järjestyksessä, jolla on lähellään ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Metsätien kulkijan tulevaisuus näyttää hyvältä. Ei hän kuulu yksin pimeään metsään, vaan äidin ja isän luokse omaan kotiin, keskustelemaan vaikka niistä mielenkiintoisista tulevaisuudentoiveista, joista meillä oli puhe.
**
25.1.2026
Mikään tekosyy ei anna aikuiselle oikeutta jättää huolehtimatta lapsestaan. Ei mikään. Kun katson aamun varhaisuutisia, toistuu sama: Raukkamainen yksinvaltias pilkkaa nyt turhissa sodissa kaatuneita liittolaisiaan pelkureiksi, jotka eivät uskaltautuneet etulinjaan. Valtias itse ei ole ollut armeijassa ja säästyi Vietnamin sodasta, kun kantapää oli p**i, sen todisti isä. Nyt valtias todistaa sankaruuttaan sallimalla tuhansien omien ja vieraiden tappamisen kotimaassa ja kaukaisissa maissa, demokratian nimissä.
Mistä raukkamainen, omahyväinen röyhkeys, typeryys, tunteettomuus ja raakuus sikiää? Se syntyy isojen pikkupoikien traumoista kovien arvojen kasvuympäristössä: Minä olen oikeassa, minä olen paras, minä voin halveksia muita ihmisiä ja minulla on oikeus kostaa kaikille, jotka ymmärtävät mikä minä olen, ja uskaltavat sanoa sen ääneen.
*
Miten kasvatamme lapsemme? Onko meillä aikaa ja halua olla lasten kanssa? Onhan niillä viihdykettä, peliteollisuus kukoistaa ja televisioidut viihdegaalat näyttivät juuri, että kuka tahansa voi nousta suorastaan hysteerisen ihailun kohteeksi. Ihan kuin Amerikassa.
Nuorten työkyvyttömyyseläkkeet ovat räjähtäneet nousuun. Miksi? Ovatko nuoret kiittämättömiä laiskureita? Tuskinpa vain. Sairas, turvaton maailma vaatimuksineen on tuhonnut monilta elämänuskon; en kelpaa omana itsenäni. Ehkä joku haluaisi olla kuuluisa lavatähti, toinen tyytyisi hyviin kavereihin, välittäviin opettajiin ja rakastaviin vanhempiin. Onko se liikaa pyydetty?
